Hei 🙂 Olen tunnetaiteilija Sanna. Koulutukseltani olen ylioppilas (2004), tradenomi AMK (2010), sosionomi AMK (2018). Minulta löytyy myös markkinointiviestinnän at (2015). Olen opiskellut myös kasvatustieteiden perus-ja aineopinnot sekä psykologian perusopinnot avoimessa yliopistossa. Tällä hetkellä toimin mielenterveyskuntoutuksen ohjaajana Loimaalla ja kouluttaudun Ratkaisukeskeisen taideterapian ohjaajaksi Tampereella.
Mistä kaikki alkoi?
Olen lapsesta asti rakastanut taidetta; piirtämistä, maalaamista, savitöitä, rakentamista, sisustamista, luonnossa liikkumista, meikkejä, musiikkia, tanssimista.. Luova puoleni onkin seurannut minua etsiessäni paikkaani työelämässä ja elämässä muutoinkin. Luovuuteni tuntui olevan hetkellisesti kadoksissa kiireisen arjen keskellä, kunnes 2021 pitkään jatkuneiden tutkimusten jälkeen minulla todettiin kilpirauhasen syöpä. Sain tämän tiedon lääkäriltä puhelimitse, ajaessani autoa, asiakas kyydissä. Heti samana viikonloppuna aloin maalata. Syntyi ensimmäinen tunnetyöni, jonka mukaan myöhemmin nimesin myös esikoisnäyttelyni.
Taistelu syöpää vastaan
Aluksi jatkoin suorittavaa elämänrytmiäni ja päätin taistella eteenpäin antamatta syövän vaikuttaa itseeni tai tulevaisuuteeni. Ensimmäisen leikkauksen jälkeen, jossa puolet kilpirauhasestani poistettiin, syöpää ei todennettu ja palasin töihini melko nopealla aikataululla. Kuvittelin elämän jatkuvan kuten ennenkin. Kuitenkin minulla oli tunne, ettei kaikki ole hyvin. Neljä viikkoa myöhemmin sainkin puhelun kirurgiltani, jossa hän kertoikin syöpää löytyneen ja minut kutsuttiin uuteen leikkaukseen, jonka tarkoituksena oli poistaa loputkin jäljellä olevasta kilpirauhasestani.
Toisen leikkauksen jälkeen vointini ei palautunutkaan toivotulla tavalla, vaan minut valtasi jatkuva väsymys, joka ei helpottanut 15 tunnin yöunillakaan. Suussani alkoi tulehdus, jonka seurauksena kärsin kovista kivuista, enkä lopulta pystynyt enää syömään kiinteää ruokaa. Kävin kahdeksassa eri operaatiossa, söin antibiootteja ja särkylääkkeitä, kävin pään kartiokeilakuvauksessa ja lopulta kaksi hammastani poistettiin, jonka jälkeen hampaiden poistosta jäänyttä luuta poistettiin vielä kolmesti jälkikäteen. Suuhuni oli päässyt jokin bakteeri, joka oli tulehduttanut syvällä ikenen alla olleen viisaudenhampaan.
Väsymys jatkui. Painoni nousi noin 10 kiloa ja vanha selkävaivani alkoi oireilla. Liikkumattomuus oli tehnyt tehtävänsä. Mutta, kun ei vain jaksanut liikkua, vaikka yritti itseään tsempata. Ulkona porotti aurinko ja ihmiset nauttivat Suomeen saapuneista ennätyshelteistä. Itse kävelin ovesta ulos terassillemme ja jo hetken päästä takaisin sisälle, ilmastoituun tilaan hengittämään helpotusta. Kävelyretket jäivät lyhyiksi ja uimaan en saanut mennä.
Häiden suunnittelua koronan, syöpäleikkausten ja selän kipujen keskellä
Selkä romahti ja kunto romahti. Romahdin itsekin vähän. Alkoi selästä jalkaterään asti säteilevä hermokipu. Kipu oli jatkuvaa. Jouduin esimerkiksi kesken ruoanlaiton käymään kylkiasentoon makaamaan, jos kipu tuli kovana. Yöt menivät usein valvoessa, erikoisissa asennoissa tai kävelemällä ympäri asuntoa. Nukuin sitten taas päivällä, koska väsymys painoi raskaana taakkana kokoajan. Siinä samalla järjestin omia häitäni. Hääpäivää oli jouduttu jo kerran siirtämään koronaepidemian vuoksi, joten tahtotila niiden toteutumiseen oli korkealla. Tässä tehtävässä kyllä onnistuinkin, vaikka hääpukuani pitikin lihomisen vuoksi suurentaa ja Perskindolia ja kipulääkettä käyttää ennen hääpukuun pukeutumista. Päivä meni kaikesta huolimatta täydellisesti <3
Vihdoin jaksoin taas maalata ja ajatus näyttelystä heräsi
Häiden jälkeen, syyskuussa, jaksoin taas maalata. Kävin läpi jodittoman ruokavalion ja radiojodihoidot eristyksessä lyijyhuoneessa. Selkääni varten varattiin magneettikuvaus. Maalauksia alkoi syntyä niin kovaa vauhtia, että niitä jouduttiin siirtämään säilytykseen halliin. Sairaslomani kesti yhteensä neljä ja puoli kuukautta, jonka jälkeen palasin töihin. Heti ekalla viikolla selkäni pamahti ja jäin kotiin toipumaan pariksi päiväksi. Myös väsymys kulki yhä mukanani ja töihin palaaminen otti kovasti voimille. Kaikki vapaapäivät menivät palautumiseen. Marraskuussa kilpirauhasarvoni tarkastettiin ja lukemani olivat edelleen täysin rempallaan, lääkitystä lisättiin jälleen kerran. Jo ystäväksi muodostunut kampaajani teki minulle vyöhyketerapiahoitoja. Toinen tuttavani hoiti minua reikihoidoin. Rakas aviomieheni pyöritti arkea silloin, kun en jaksanut. Pikkujouluihin en jaksanut edes osallistua, kaipasin rauhaa ja hiljaisuutta. Kävin vesijuoksemassa niin kauan, kunnes korona sulki taas uimahallit. Kävelin metsässä. Poltin kynttilöitä. Ihana työterveyslääkärini kertoi minulle mahdollisuudesta Kelan selkäkuntoutukseen, joten hain sinne. Taistelin eteenpäin. Olin julkaissut maalauksiani Facebookkiin, joten läheiset kehottivat minua pitämään näyttelyn. Ajatus heräsi – Voisinko? Ehkä voisinkin? Ehkä uskaltaisin?
Joulu tuli ja joulu meni. Päätös tuli, minut oli hyväksytty Kelan yksilökuntoutukseen. Maaliskuussa osallistuin kuntoutuksen ensimmäiselle jaksolle Turussa. Olin motivoitunut. Alaselän oireilun lisäksi kropastani löytyi myös jalkateräongelmia, yläselän ongelmia, oikean käden voimattomuutta ja kasapäin lihasjumitusta, kireystiloja ja jännitystä, joita stressi ja selkäkipuni olivat aiheuttaneet. Kehon yritykset suojella itseään olivat saaneet minut jumiutumaan kokonaisvaltaisesti. Sain kotiharjoituksia useamman A4:n verran joita tuli harjoittaa joka- tai joka toinen päivä, harjoituksesta riippuen. Kotiinpaluun jälkeen pysyin hetken tahdissa mukana, mutta harjoitteiden määrä tuntui ylivoimaiselta omaan kiireiseen arkeen sovitettuna. Selkä särki jo valmiiksi työpäivien jälkeen.
Kipukierre ei päästänyt otteestaan
Huhtikuussa olin taas selän vuoksi sairaslomalla parin päivän ajan, kun en päässyt enää nousemaan suoraksi. Jatkoin kuitenkin töitä normaaliin tapaan, kunnes toukokuussa jouduin poistumaan työpaikalta kesken päivän päivystykseen. Siitä alkoi kolmen viikon sairasloma, hermokivut olivat palanneet ja söin valtavasti vahvoja lääkkeitä pystyäkseni olemaan edes kotioloissa. Olin tällä aikaa kuitenkin tehnyt päätöksen esikoisnäyttelyni pitämisestä ja varannut Forssan kirjaston näyttelytila Vinkkelin tätä tarkoitusta varten. Tässäkin kohtaa taistelin. Aviomieheni avustuksella taulut saatiin kaikki paikoilleen sovittuna ajankohtana ja esikoisnäyttelyni sai alkaa. Näyttelyni toi valtavasti positiivista palautetta ja kahdeksan taulua löysi sen kautta uuden omistajan. Toivon, että se herätti myös ihmisiä kokeilemaan taidetyöskentelyä omien haasteidensa tai elämäntilanteidensa apuna.
Mitä minulle kuuluu nyt?
Olen yhä kuntoutusvaiheessa selkäni kanssa. Kipu on läsnä, mutta toukokuun jälkeen hermokipua ei ole esiintynyt. Olen päässyt palaamaan takaisin kuntosaliharjoitteluun, vaikkakin kuntouttavalla otteella, kovaa treeniä ei tässä vaiheessa vielä ole tarkoituskaan harrastaa. Syöpäkään ei ole irrottanut otettaan ihan liian helpolla, sillä sain heinäkuussa kuulla joutuvani uusiin hoitoihin. Toinen radiojodihoito siis käyty läpi tänä syksynä. Kertymää kaulalta löytyi edelleen. Katson silti tulevaisuuteen avoimin mielin ja jollakin tapaa täysin uusin silmin.
Näkökulman vaihtaminen
Sairastumiseni on pakottanut minut pysähtymään itseni äärelle ja pohtimaan arvojani. Olen aloittanut pitkään haaveilemani ratkaisukeskeisen taideterapian opinnot Tampereella ja toivon tulevaisuudessa voivani tällä tavoin auttaa myös muita löytämään taiteen terapeuttisia vaikutuksia. Taide tutkitusti vähentää stressiä ja ahdistuneisuutta sekä fyysisiä ja psykologisia oireita. Lisäksi tein tämän sivuston, jonka toivon tavoittavan aiheesta kiinnostuneita ihmisiä. Ehkä joku saa voimaa kokemuksistani, ehkä joku löytää itselleen sopivan taulun?
Olen oivaltanut vihdoin, että taide ja minä ollaan kietouduttu yhteen, enkä päästä luovaa puoltani enää karkuun tai koita sitä peitellä. Olen päättänyt olla enemmän läsnä, uskaltaa näyttää erityisherkkyyteni ja luottaa intuitioni voimaan. Olen saanut läheisiltäni valtavasti tukea ja rakkautta tämän vaikean vaiheen läpikäymiseen.
En halua elää ongelmassa vaan ratkaisussa
Olen saanut yhteydenottoja ja kannustusta yllättäviltäkin tahoilta. Olen huomannut miten yksi asia johtaa toiseen – niin hyvässä kuin pahassakin. En yritä enää niin kovasti suorittaa. En yritä enää taistella syöpää vastaan, koska se kuluttaa. Yritän ennemmin hyväksyä sen, että minä sairastuin ja toivoa, että paranen. En halua elää ongelmassa vaan ratkaisussa. Keskittyä elämään omannäköistäni elämää. Keskittyä hyviin asioihin ja olla kiitollinen. Sairastuminen toi mukanaan kuitenkin pysähtymisen, kohtaamisia, sanoja, joita en olisi ehkä muuten kuullut ja taiteen tekemisen takaisin elämääni. Uskon, että kaikella on tarkoituksensa. <3 Kiitos sinulle, joka luit tarinani ja jostain syystä eksyit sivustolleni <3 Rakkaudella: Sanna
